|
Petri Patronen kirjoitti lokakuun 2008 uutiskirjeessä:
Kun Jumalan tunteminen katoaa
Kauhajoen tragedia on järkyttänyt koko Suomea. Suru ja järkytys on
ollut yhteistä kansakunnassa, ja voimme vain osallistua surevien suruun
ja esirukoilla maamme uhrien omaisten ja eritoten maamme nuorison
puolesta, joka nyt jos koskaan tarvitsee kaikkien kristittyjen
läsnäoloa ja rukousta.
Tällaiset katastrofit ja yhteiskunnan kaaostila ovat seurausta siitä,
että olemme yhteiskuntana menettämässä otetta elävään Jumalaan. Mietin,
olemmeko seurakunnassakin omalla elämällämme ja sanomallamme olleet
mahdollistamassa tätä kehitystä?
Olen huomannut, että keskellä kansakunnan tragediaa lehtiin on jälleen ilmestynyt mielipidekirjoituksia, joissa kysellään, missä Jumala oli silloin, kun jotain näin kaameaa tapahtuu. Kysymyksen takana on ajatus siitä, ettei kristittyjen Jumalaa voi olla olemassa. Tällaiset epäoikeudenmukaisuudet todistavat, ettei häntä olekaan.
Oikeastaan näin onkin. Tällaisten kysymysten esittäjät ovat tavallaan aivan oikeassa omassa olettamuksessaan. Tämänkaltaiset inhimilliset tragediat todistavat juuri sen. Sellaista humanistista, sentimentaalista ja ehtoja asettamattoman rakkauden jumalaa ei olekaan olemassa. Siitäkin huolimatta, että usein sellaisesta saarnaamme. Siitäkin huolimatta, että maailma uskoo meidän kristittyjen edustavan sellaista jumalaa, jolle kaikki käy, ja joka olisi tosi iloinen, jos joskus vaikka vain moikkaisit häntä.
Me sorrumme saarnaamaan maailmalle Jeesusta joka on "tosi hyvä tyyppi" ja jota voit kokeilla, etkä silti menetä yhtään mitään. Mitä nopeammin tällainen epäjumalankuva romutetaan, sen parempi meille ja maailmalle.
Ajattelen, että maailma järkyttyy, kun Jeesus saapuu takaisin. Ihmiset näkevät, millainen Hän oikeasti on. Hän ei olekaan lammasta lauhkeasti silittelevä, feminiini pitkätukka. Hän ei olekaan hippimies, joka jakelee kaikille rauhaa ja rajatonta rakkautta. Sen sijaan, kaikkien kansojen vaikeroidessa tulee ilmestymään juutalainen mies, jonka silmät hehkuvat tulesta ja joka lyö miekalla kansoja ja tuhoaa vastustajat suunsa henkäyksellä. Moni tajuaa silloin, että heitä on suorastaan huijattu, ettei tämä ollutkaan se mies, josta heille oli kerrottu. Oikeassa ovat. Ei Hän olekaan. Eikä ole koskaan ollut.
Suurin osa ihmisistä uskoo jumalaan. Jopa ateistit uskovat jumalaan, ainakin sen verran, että muistavat syyttää häntä asioiden mennessä pieleen. Se, että uskoo jumalaan, ei kuitenkaan kerro mitään. Merkityksellistä on sen sijaan se, millaiseen jumalaan uskomme. Jos ajattelemme, että jumala on hyvä tyyppi, joka tykkää meistä juuri sellaisina kuin olemme eikä hän pane pahakseen siitä, miten elän, uskomme kyllä jumalaan – nimittäin epäjumalaan, joka on mielikuvituksemme tuote.
Pohjimmiltaan tällainen ”uskova” uskookin itseensä. Hän uskoo, että hänen mieltymystensä mukainen jumala on oikea jumala. Tosiasiassa tällainen henkilö - kutsui hän itseään kristityksi tai ei - on muovannut jumalasta oman kuvansa kaltaisen sen sijaan, että Jumala olisi saanut muovata hänet oman kuvansa kaltaisuuteen.
Tämä on epäjumalanpalveluksen ydin: muovaamme omien tarpeidemme ja mielipiteidemme mukaisen jumalan. Jumalan, joka ei suinkaan ole ajaton ja iankaikkinen, vaan hyvin vahvasti aikansa tuote, kuten mekin olemme. Ympäröivä yhteiskuntamme on suvaitsevainen ja niin on jumalammekin. Emme tunnusta absoluuttista hyvää ja pahaa. Ei ole myöskään iankaikkista tuomiota, joka asettaisi kaiken oikeaan valoon ja mittaan.
Kysymys Jumalan tuntemisesta on kysymys ihmisyydestä. Meidät on alun perin luotu Jumalan kuvaksi. Näin ollen se, millaiseen Jumalaan me uskomme, ratkaisee, millaisia ihmisiä olemme. Jos menetämme alkeellisimmankin Jumalan tuntemisen, Jumalan pelon, menetämme kaiken inhimillisyyden. Meistä tulee epäinhimillisiä. Muutumme ’eläimiksi’.
Jumala on pohjimmiltaan kaiken maan tuomari. Hän on koko maailmankaikkeuden moraalinen voima, joka rakastaa oikeutta ja vihaa vääryyttä. Hänelle musta on mustaa ja valkoinen valkoista. Alkeellisinkin jumalanpelko hyväksyy sen tosiasian, että ”ihmisille on määrätty, että heidän kerran on kuoleminen, mutta senjälkeen tulee tuomio.” Jos yhteiskunta menettää tämän alkeellisimman ymmärryksen Jumalasta tuomarina, käsityksen siitä että kerran seison vastuullisena, viimeistään sinä päivänä, jolloin hyvä palkitaan ja paha rangaistaan, olemme menettäneet kaiken.
Nyt kysynkin, olemmeko pitäneet tätä esillä yhteiskunnassamme kyllin? Sitä, että olemme vastuullisia kerran kaiken maan Tuomarin edessä? Kun olemme äärimmilleen yksinkertaistaneet evankeliumin fraaseihin, kuten Jeesus rakastaa sinua ja on vastaus sinun ongelmiisi, olemme samalla rokottaneet maamme kaikkea Jumalan pelkoa vastaan. Ja kuinka maailma voisikaan pelätä, jos seurakuntakaan ei enää pelkää Jumalaansa?
Ennen vanhaan Jumalaa kunnioitettiin suomalaisessa yhteiskunnassa, vaikka ihmiset eivät olleetkaan ehkä uudestisyntyneitä. Vielä 60-luvulla saattoi saada oikeustuomion jumalanpilkasta.
Kun tällainen Jumalan kunnioitus menetetään, yhteiskunta vääjäämättä luhistuu. Yhteiskunta ei enää pidä minään vaihtoehtona sitä, että ihminen pantaisiin kuoleman jälkeen vastaamaan teoistaan, vieläpä ikuisesti. Elämän pyhyyden käsite on kadonnut. Siksi voi tappaa toisen, kunhan tappaa myös itsensä, ettei joudu inhimillisen oikeusistuimen eteen. On kauhistuttava että joku ei tiedä joutuvansa kerran elävän Jumalan eteen vastaamaan teoistaan. Siitä olemme vaienneet. Ja siksi seurauksena on yhä syvenevä laittomuus.
”Missä Jumala oli kun...?” Hän istuu edelleen valtaistuimellaan. Mutta missä me olemme olleet? Seurakuntana meidän on aika astua Hänen valtaistuimensa eteen, jotta myös maamme voisi löytää armon Hänen edessään.
-Petri Patronen
|
Kuuntele Yläkerta-ohjelmia
