Rakkaat ystävät ja työtoverit,

On sydäntä särkevää kuunnella persialaisten karmeita kertomuksia, ei vain Englannista vaan myös Suomesta. Pelastumisestani lähtien olen tuntenut intohimoa Persiaa kohtaan ja tiedän, että tulen vielä käymään siellä. Mikä kosketti minua eniten?

Eivät niinkään poliittinen järjestelmä, ydinaseongelmat, radikaali kiihkomielinen presidentti, islam tai vaino. Vaikka kaikki nämä asiat ovatkin kauheita, ne eivät ole ratkaisevia. Ratkaisevaa on seurakunnan tila sekä Iranissa että sen ulkopuolella.

Kun otetaan huomioon, että 40 % Iranin väestöstä on alle 20-vuotiaita, uusi vallankumous odottaa vain tapahtumistaan, eikä sillä ole johtajaa. Yksi iranilainen sanoi: ”Meillä ei ole Robin Hoodia! Meillä ei ole Zorroa, ja odotamme sellaista epätoivoisesti ¾ vain yhtä sankaria, joka johtaisi meitä.” Kaikkein kiehtovinta minusta oli, että nuoret iranilaiset ovat syvästi pettyneitä islaminuskoon ja niihin vanhentuneisiin, lakihenkisiin ja tappaviin sääntöihin, joilla se rajoittaa ihmisten vapautta. Nuoret iranilaiset janoavat henkilökohtaisia vapauksia eivätkä enää halua olla sellaisen järjestelmän vankeina, jonka kanssa ovat eri mieltä tai jota eivät edes halua. 

Ajatellaan nyt seurakuntaa tässä tilanteessa. Iranin islamilaisessa tasavallassa on todellakin seurakunta. Mutta mikä on tuon seurakunnan ongelma? Voimme varmastikin osoittaa, että Iranin viranomaiset vainoavat ja vihaavat sitä, että se on syrjäytetty ja että sillä on kasoittain muita ongelmia. Mutta todellinen ongelma on se, että länsimaisen sisarensa tavoin Iranin kristilliseltä seurakunnalta puuttuu intohimoa ja tulta ja siksi siitä on tuskin esimerkiksi muille. Tietenkin ihmisiä tulee kuolemaan, mutta Neron Roomassa kristittyjä teurastettiin tuhansittain eikä ankara vaino pystynyt tuhoamaan seurakuntaa. Mutta nyt seurakunta ei tarjoa vahvaa, elinvoimaista ja dynaamista vaihtoehtoa islamille, ja se on suurin tragedia. Se on vain yksi monista uskonnoista. Niin surkealta kuin se kuulostaakin, katsoessaan sisälle seurakuntaan Iranin muslimit ihastuvat aluksi näkemäänsä Kristukseen. Traagista kuitenkin on, että uskonnolliset säännöt tuhoavat heidän uuden ilonsa ja vapautensa ja heidän kokemuksensa muuttuu pian syväksi pettymykseksi; he kokevat ”taas uuden uskonnollisen järjestelmän”, joka ei juuri eroa vihatusta islamista, josta he haluavat päästä vapaiksi. Koen syvää kauhua ja viiltävää tuskaa, kun meitä verrataan islamin kaltaiseen demoniseen, tappavaan ja pimeään järjestelmään. Se todistaa oikeaksi väitteeni siitä, että kaikki uskonnot tuovat yhtä lailla KUOLEMAA. Kristillinen uskonto ryöstää meiltä läheisen suhteen ja yhteyden Herraan säännöillä ja määräyksillä, jotka tukahduttavat vapaudet ja vievät meiltä Kristuksen todellisen tuntemisen siunauksen.

Tämän seurauksena nuoret iranilaiset kääntyvät huumeisiin ja alkoholiin, jotka ovat islaminuskossa selvästi kiellettyjä. Kuitenkaan islam ei pysty ankaruudellaan ja uhkauksillaan estämään nuoriaan kapinoimasta. Persiasta paenneet persialaiset kristityt kertovat minulle, että jopa muslimijohtajat ovat alkaneet pettyä vallitsevaan tilanteeseen. Mitä hedelmällistä maaperää tämä onkaan kylvää Sanaa voimalla ja auktoriteetilla! Iran tarvitsee nimenomaan Jeesuksen vierailua sellaisten ihmisten kautta, jotka ovat niin innoissaan Hänestä, että ovat tarpeen vaatiessa valmiita kuolemaan Hänen nimensä korottamiseksi; nimen, joka on kaikkien nimien ja epäilemättä Ahmadinejadin nimen yläpuolella. Mitä järkeä on kuolla jonkin sellaisen puolesta, johon emme suhtaudu kiihkeän intohimoisesti? Kaikessa on lopulta kysymys samasta ongelmasta, joka on vaivannut seurakuntaa vuosisatojen ajan: siltä on puuttunut tahtoa voittaa kadotettuja, intohimoa tuon tahdon toteuttamiseksi ja voimaa pitää työtä yllä. Jos Iranissa nousisi armeija nuoria uskovia, jotka ovat täynnä rakkautta ja intohimoa, he valtaisivat kansakunnan Kristukselle.