Michael Howard kirjoittaa uutiskirjeessä  2010-08:

Rakkaat ystävät ja työtoverit, 

Joitakin vuosia sitten - itse asiassa aika monta - perustin pääkirjoitukseni Daavidin lakiin, joka kuuluu näin: ”Ja kukapa teitä kuulisi tässä asiassa? Sillä taisteluun menevällä ja kuormaston luo jäävällä on oleva yhtäläinen osuus; heidän on jaettava tasan."

Viime viikkojen aikana minulla on ollut aihetta katsoa ajassa taaksepäin ja ajatella kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat tehneet työtä kanssamme tai pitäneet huolta varusteista mutta eivät ole enää mukana nauttimassa ja iloitsemassa työnsä hedelmistä. Se on traagista. Jumalan valtakunnassa yksi asia on varma: Herra odottaa meidän nauttivan työmme hedelmistä. Tätä julistetaan kaikkialla Hänen Sanassaan tavalla tai toisella. Miten voimme koskaan nauttia työmme hedelmistä, ellemme jatka taistelua, pidä huolta varusteista ja ”pysy kärryillä”, niin kuin eräs ystäväni mielellään sanoisi? Herra antaa nuhteita profeettansa Jeremian kautta: ”Jos sinä jalkamiesten kanssa juokset ja ne sinut väsyttävät, kuinka sinä kävisit kilpaan hevosten kanssa? Ja jos sinä vaarattomalla maalla oletkin turvassa, kuinka käy sinun Jordanin rantatiheikössä?”

Olemme kaikki mukana kilpajuoksussa saavuttaaksemme maaliviivan, mutta emme niin kuin tämän maailman maratoneissa, joissa on vain yksi voittaja. Sen sijaan varmistamme rakkauden avulla, että jokainen saa palkinnon, ja tuo palkinto on Kristus. Jos olen juossut normaalioloissa ja uupunut, lannistunut ja pettynyt, miten pystyn taistelemaan, kun sotahevoset laukkaavat ja todellinen paine alkaa kasvaa? Länsimainen seurakunta on vaipunut horrostilaan, koska siltä puuttuu intohimoa Kristusta kohtaan. Uskonto on korvannut todellisen yhteyden ja aidot ihmissuhteet johdattaen ihmiset hengelliseen ja emotionaaliseen orjuuteen. Vain harvoja kiinnostaa käydä seurakunnassa muulloin kuin sunnuntaiaamuisin. Ja kuka voisi syyttää siitä ketään, kun jumalanpalveluksissa ei ole minkäänlaista sisältöä eikä Pyhän Hengen ja Hänen elämää antavan voimansa läsnäoloa? Seurakunta tarvitsee tuoretta ilmestystä ihmeellisestä Jeesuksesta. Sielulleni on tuhoisaa käydä sellaisessa seurakunnassa, missä ihmisten asenteena on ilmiselvästi: ”Tämä on yhtä kuollutta kuin aina. Miksi ihmeessä oikein tulin?”

Luin Aabraham Lincolnista, jolla oli tapana rukoilla päivittäin palvelijoidensa ja henkilökuntansa kanssa. Hän rukoili presidentin virkahuoneessa ja ennen jokaista kongressin kokousta. Hän rukoili ulkomaisten arvovieraiden kanssa ja aina ennen suurten päätösten tekemistä. Seuraavassa ovat hänen sanansa Amerikan kansalle hänen puhuessaan kongressille, ja on sääli, ettei samaa voida sanoa Valkoisen talon nykyisestä asukkaasta: ”Olemme saaneet osaksemme taivaan hienoimpia lahjoja. Monen vuoden ajan meidän on annettu nauttia rauhasta ja menestyksestä. Väkilukumme, rikkautemme ja valtamme ovat kasvaneet enemmän kuin minkään muun kansakunnan. Mutta olemme unohtaneet Jumalan. Olemme unohtaneet sen armeliaan käden, joka antoi meidän elää rauhassa ja teki meidät monilukuisiksi, rikkaiksi ja voimakkaiksi; olemme turhaan kuvitelleet sydämemme petollisuudessa, että kaikki nämä siunaukset ovat olleet jokin oman ylivertaisen viisautemme ja hyveellisyytemme tulosta. Katkeamattomasta menestyksestä huumaantuneina meistä on tullut liian itseriittoisia tiedostamaan lunastavan ja säilyttävän armon välttämättömyyttä, liian ylpeitä rukoilemaan sitä Jumalaa, joka teki meidät! Niinpä velvollisuutemme on nöyrtyä loukatun Voiman eteen tunnustamaan kansalliset syntimme ja rukoilemaan laupeutta ja anteeksiantamusta.” 

Jos rauhan ja menestyksen vallitessa länsimaisesta seurakunnasta on tullut Laodikea ja se nääntyy täyttyessään ääriään myöten asenteella: ”En tarvitse mitään”, miten uskovat voivat taistella joutuessaan todellisen paineen alle? Länsimainen seurakunta on menossa kohti pimeää aikaa, joka on pimeämpää kuin sivistyksen, yhteiskunnan, talouselämän ja kulttuurin historialliset pimeät ajat. Kaikki johtuu siitä, että olemme liian tyytyväisiä ja omahyväisiä. Seurakunta on ylimielisyydessään avannut oven liberaalihumanismille ja luonut hengellisen tyhjiön. Näin olemme tarjonneet loistavan tilaisuuden kaikkien väärien uskontojen ja erityisesti islamin nousulle. Mitä siis olen sanomassa?

On surullista huomata, että ne, jotka kerran juoksivat jalkamiesten seurassa, kilpailivat hevosten kanssa ja voittivat Jordanin tulvat, eivät ole enää paikoillaan vaan ovat uupuneet. Ajattelen lukemattomia ihmisiä, jotka ovat jättäytyneet pois kisasta pettymyksen, katkeruuden, varsinkin loukkaantumisen, ja monenlaisten muiden vähäpätöisten asioiden tähden, joiden he ovat sallineet riistää heiltä voiton riemun. Herra on antanut meille palvelutyössämme voittoja voittojen jälkeen, mutta he eivät ole enää osallisia niiden hedelmistä, koska antoivat lihan päästä elämässään vallalle. Mikään tekosyy ei kelpaa kisasta pois jättäytymiseen, eikä Herran silmissä ole olemassa mitään oikeutettua syytä. Hän on antanut meille kaikki syyt voittaa ja menestyä. Ajattelen erästä pariskuntaa, joka salli hiljattain elämässään loukkauksen juuren kasvaa ja riistää heitä. Tietenkin loukkaantunut osapuoli puolustelee aina itseään eikä koskaan kerro, mistä loukkaantumisessa on todellisuudessa kysymys. Olen oppinut, että kristityt voivat loukkaantua verisesti mitä naurettavimmista asioista, ja se johtuu tavallisesti siitä, että he ovat väsyneet juoksemaan ja taistelemaan. Teemme edelleen sitä, mitä Herra on käskenyt meidän tehdä, ja koemme voittoja voittojen perään, niin kuin vain voi kokea silloin, kun on kuuliainen Herralle. On äärettömän surullista, että kerran työtä tukeneet eivät ole enää nauttimassa voiton hedelmistä ja sijoituksensa tuottamista siunauksista ja menettävät näin palkkionsa.