Seurakunta on pyhien yhteisö, jossa sakramentit oikein toimitetaan. Muistan kuulleeni tämän kiteytyksen useasti silloin kun opiskelin teologiaa yliopistossa. Hiljattain eräässä keskustelussa tämä sama määritelmä nousi pitkästä aikaa taas esiin. Fraasi jäi vaivaamaan minua.
Aikaisemmin tällainen määritelmä seurakunnasta oli tuntunut minusta
turvalliselta. Se oli kiteyttänyt oivallisesti yhteen napakkaan
virkkeeseen vähän epämääräiseltä ja vaikeatajuiselta tuntuneen
aihealueen, seurakunnan.
Määritelmä oli tyynnyttänyt kyselevää mieltäni ja saatoin ajatella:
”Huh, ai sellainen se seurakunta vaan on, en ole menettänyt mitään.”
Nyt kun kuulin tämän virkkeen taas, aloin miettiä, mistä tämä
määritelmä oikein tulee. Aloin jälleen kerran kysellä, mitä Raamattu
puhuu seurakunnasta. Sen valossa tämä oikeaoppiselta kuulostava
seurakunnan määritelmä paljastuu siksi, mitä se oikeasti on: pelkäksi
latteudeksi. Näin meille monesti käy: toistelemme oikealta kuulostavia
määritelmiämme Jumalan suurenmoisista ja pyhistä asioista niin, että
lopulta niistä tulee nuivia arkipäiväisyyksiä ja kliseitä.
Seurakunta on suuri salaisuus
Miten Raamattu sitten määrittelee seurakunnan? Tehdäänpä nyt niin, että
tutkitaan seurakuntaa yhdestä kirjeestä, Paavalin kirjeestä
efesolaisille.
Paavali mainitsee seurakunnan olevan suuri salaisuus (Ef.5:32).
Kirjeensä alkuun hän kertoo hanakasti rukoilevansa, sillä kaikki mitä
hän aikoo nyt kertoa efesolaisille tästä suuresta salaisuudesta, on
niin painavaa.
Paavali rukoilee, että Pyhä Henki voisi suoda efesolaisille viisautta
ja ilmestystä käsittää kaiken sen, mitä hän nyt kirjeessään kertoo.
Paavali tiesi, etteivät ihmiset voi käsittää Jumalan syviä asioita,
ellei Jumala itse niitä heille avaa. Siksi hän heti kirjeensä alkuun
rukoilee, että efesolaiset käsittäisivät tämän valtavan salaisuuden, ei
ainoastaan järkensä tasolla vaan myös sydämessään. Jumalan syviä
asioita meidän kliseemme eivät nimittäin kykene kommunikoimaan.
Millaisten Jumalan totuuksien puolesta Paavali sitten rukoillen
ponnistelee? Ensimmäisenä Paavali opettaa seurakunnan olevan
Kristuksen ruumis (Ef.1:22-23), jota Jeesus Kristus hallitsee kaiken
päänä ja Herrana. Samalla seurakunta on myös Hänen täyteytensä, joka
kaikki kaikessa täyttää. Seurakunta on siis Jumalan täyteys
(Ef.1:22-23, 3:19). Seurakunta on myös Jumalan mestariteos (Ef.2:10),
Hänen oma taideteoksensa, joka on luotu hyviä töitä varten.
Kun tutkit efesolaiskirjettä eteenpäin, löydät myös, että seurakunta on
yksi uusi ihminen (Ef.2:15), yhtenäinen uusi ”ihmisrotu,” jossa kaikki
eri kansat ovat sulaneet yhdeksi kokonaisuudeksi. Tästäpä nouseekin
yksi hyvä kysymys: Miten voimme perustaa ”uuden” seurakunnan, kun
seurakunta on yksi? Se ei ole mahdollista. Voit ajatella perustavasi
uuden seurakunnan, kun et tykännyt vanhasta, mutta kun ajattelet asiaa
Paavalin näkökulmasta, koko ajatus muuttuu vähintään absurdiksi.
Paavalin ei jätä määrittelyissään mitään arvailun varaan. Myös
yltiöisänmaallisuus kokee hänen käsittelyssään kuoliniskun: emme näet
enää ole Suomen kansalaisia, vaan todellinen identiteettimme on olla
pyhien kansalaisia (Ef.2:19), taivaan kansalaisia. Kummalle isänmaalle
sydämesi sykkii, Suomen tasavallalle vai Jumalan valtakunnalle?
Ketkä ovat todellisia sisaruksiani?
Seurakunta on myös Jumalan perhe (Ef.2:20). Siksi onkin kysyttävä,
ketkä on sinun todellisia veljiäsi ja siskojasi? Jeesus katsoi omaksi
perheekseen ne, jotka tekivät Hänen taivaallisen Isänsä tahdon.
Seurakunta on myös Jumalan rakennus (Ef.2:21), Hänen temppelinsä, jossa
sinä ja minä olemme rakennuskiviä. Sen rakennuksen kulmakivenä,
kasvupohjana ja perustuksena on Jeesuksen Kristuksen tunteminen.
Efesolaiskirjeen toinen luku huipentuu siihen kun Paavali paljastaa
seurakunnan olevan Jumalan asumus. Siis Jumalan koti (Ef.2:22). Ilman
todellista seurakuntaa Jumala olisi koditon tänään maan päällä. Ehkä
siksi Hän suhtautui niin myötätuntoisesti jo Vanhan Testamentin aikana
muukalaisiin ja kodittomiin. Ehkä juuri senkin vuoksi Israelin piti
kulkea 40 pitkää vuotta erämaassa. He oppivat, miltä tuntuu olla
koditon ja asua teltassa, samaan aikaan kun Jumala itse alentui asumaan
heidän kanssaan - teltassa.
Paavalin opetukset eivät kuitenkaan pääty tähän. Seurakunta on myös
Jumalan välikappale, jonka kautta Hän voi toteuttaa iankaikkisen
aivoituksensa maan päällä (Ef.3:10-11). Seurakunta on Kristuksen
morsian ja yhtä Kristuksen kanssa (Ef.5:22-23, 1.Kor12:12). Seurakunta
on osa sitä suurta salaisuutta, sitä Jumalan ihmeellistä
taloudenhoitoa, joka on ikuisista ajoista asti ollut kätkettynä, mutta
joka nyt on paljastettu meille. Se, että armossaan Jumala on tämän
meille paljastanut, ei kuitenkaan tarkoita sitä, että voisimme pitää
sitä itsestäänselvyytenä.
Näin Paavali siis määrittelee seurakunnan Efesolaiskirjeessä. Eikö
tämä herätäkin meitä pohtimaan seurakunnan olemusta? Jo näissä
muutamissa luonnehdinnoissa löytyisi koko elämän ajaksi ammennettavaa.
Älkäämme siis litistäkö tätä Jumalan suurta salaisuutta dogmeiksi,
fraaseiksi ja latteuksiksi. Minusta tuntuu, että se mistä Paavali
kirjeessään puhuu ei täsmää meidän arkitodellisuutemme kanssa. Kun näin
käy, meidän on alettava etsiä syvempää ymmärrystä Sanasta ja alkaa
sitten taivuttaa arkeamme kohti Raamatun todellisuutta, vaikka se
tuntuisi kuinka kivuliaalta.
Ajattelemmeko raamatullisesti? Vai mistä ajatuksemme seurakunnasta
kumpuavat? Monesti jo usein kuulemamme kysymys, missä seurakunnassa
sinä käyt, paljastaa ajattelumme virheellisyyden. Se paljastaa, että
pidämme seurakuntaa joko jonain kirkkorakennuksena tai sitten jonain
järjestönä tai organisaationa, joka tarjoaa meille uskonnollisia
palveluja. Se organisaatio, jonka tarjonta sopii parhaiten omille
mieltymyksilleni, on se paikka, jossa käyn. Näin kulutusyhteiskuntamme
arvot ulottavat lonkeronsa myös seurakuntaelämäämme. Mutta
onko seurakunta sitten vain loputtomien sunnuntaikokousten jatkumo vaiko kenties jotain enemmän?
Seurakunta on Kristuksen salaisuus (Ef.3:4). Meidän ei pidä suhtautua
seurakuntaan kevyesti ja kohdella sitä itsestäänselvyytenä. Seurakunta
on kuitenkin ainoa välikappale, jonka Jumala on valinnut iankaikkisen
suunnitelmansa toteuttamiseen. Kyse on Jumalan ikuisista ja pyhistä
asioista, joita emme voi ymmärtää ja varsinkaan elää todeksi pelkkänä
älyllisenä harjoituksena, ilman Jumalan antamaa ilmestystä. Olemmeko jo
ammentaneet aihealueen loppuun? Olemmeko jo ymmärtäneet kaiken?
Olemmeko jo sanoneet asiasta kaiken? Vai tulisiko meidän nöyrtyä,
tunnustaa tietämättömyytemme ja rukoilla, että Jumala avaisi meidän
sydämemme syvällä tavalla näkemään mistä seurakunnassa oikein on kyse.
Rukoilla: Herra, opeta meitä tuntemaan tämä salaisuus. Opeta meitä
elämään se todeksi. Opeta meitä olemaan seurakunta!
Ehkä näin voisimme täyttyä Jumalasta niin, että voimme tulla Hänen
täyteydekseen. Sellaiseksi astiaksi jaloa käyttöä varten, josta Hän voi
vuotaa yli ja ravita maailman, joka nääntyy, koska ei tunne Jumalaa.
Ehkä näin voisimme tavoittaa Jumalan iankaikkisen suunnitelman, jonka
Hän on meille varannut. Painotan sanaa meille. Tämä suunnitelma ei voi
toteutua niin pitkään kuin olemme yksilöitä ja irrallamme toisistamme.
Ei edes silloin kun viikoittain istumme seurakunnassa, mutta yhä
yksilöinä, irrallamme toisistamme. Tämä vaara pätee meihin ”kävimmepä”
seurakunnassa tai emme.
Seurakunnassa on kyse elämästä ja kuolemasta, ei ainoastaan meille, vaan koko maailmalle.
Petri Patronen
|