Miten käy jos ihminen lakkaa syömästä? Tietoinen pidättäytyminen ruuasta voi tehdä hyvää, sekä hengellisesti että fyysisesti. Mutta jos harkiten toteutettua paastoa ei lasketa, pitkitetty aliravitsemustila johtaa ensiksi vakaviin puutostiloihin ja sitten nääntymiseen ja lopulta jopa kuolemaan.
     

Siitä huolimatta minua hämmästyttää se, kuinka moni kristitty saattaa viikosta ja kuukaudesta toiseen jolkotella eteenpäin vakavassa aliravitsemus- ja puutostilassa. Raamattu nimittäin sanoo, että ”ihminen ei elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta Sanasta, joka lähtee Jumalan suusta.” Tästä raamatunpaikasta voimme päätellä, että ihminen tarvitsee kahdenlaista ruokaa elääkseen: fyysistä ravintoa fyysisen elämän ylläpitämiseksi ja hengellistä ravintoa hengelliselle elämälle. Ulkoinen ihminen (Raamatun termi fyysiselle ruumiille) tarvitsee ravintoa, mutta samoin myös sisällinen ihminen (Raamatun termi sisimmällemme, hengelle.) Samoin kuin keho nääntyy ravinnonpuutteeseen, ellemme saa tarpeeksi Jumalan Sanaa sisimpämme tarpeisiin, näännymme hengellisesti.

Elintaso-ongelmat ja teologinen liikalihavuus

Tarvitsemme päivittäin tarpeeksi energiaa päivän askareisiin ja kehon tarpeisiin. Pelkkä energia ei kuitenkaan riitä. Ruuan täytyy olla tarpeeksi laadukasta. Energiaa saisimme riittävästi ja liikaakin vaikka pelkästään hillomunkkeja syömällä. Energian lisäksi ruuassa täytyy olla riittävä määrä ravinteita, vitamiineja ja hivenaineita, jotta kehomme voisi toimia normaalisti.

Hiljattain luin erään yllättävän uutisen lähes irvokkaasta elintaso-ongelmasta länsimaissa: yhä useampi länsimaalainen kärsii nälänhätää. Tämä ei johdu ruuan puutteesta, vaan ruuan laadusta. Ylipainoisten ihmisten aliravitsemustilat on kasvava terveysongelma lännessä! Joku yltäkylläisyydessä kylpevä amerikkalainen voi kärsiä samoista vakavista puutostiloista kuin nälänhätää kärsivä afrikkalainen. Vaikka ihmiset söisivät kuinka paljon yli päivittäisen energiantarpeensa, he eivät siltikään saa tarvittavia ravintoaineita kasaan, sillä ruoka jota he syövät, ei ole tarpeeksi ravinnepitoista.

Tästä saankin aasinsillan erääseen vaaraan, joka meillä on länsimaisina kristittyinä. Muistan erään kiinalaisen kristityn huomion länsimaisista kristityistä: ”Te tunnette paljon oppeja Sanasta, mutta harva tuntee Sanan. Te luette paljon kirjoja Sanasta, mutta harva lukee Sanaa.” Osui ja upposi! Voimme olla samaan aikaan teologisesti liikalihavia ja tietämättämme kuitenkin kärsiä nälänhätää.

Toimiessani David Pawsonin tulkkina hän eräässä kokouksessa esitti kysymyksen: ”Kuinka moni teistä on lukenut elämässään jonkun kirjan kokonaan kannesta kanteen?” Kaikki nostivat kätensä pystyyn. ”Kuinka moni teistä uskoo Raamatun olevan maailman tärkein kirja?” Kaikkien kädet nousivat. ”Kuinka moni teistä on lukenut Raamatun läpi kannesta kanteen?” Kuului viimeinen kysymys. Yllättävän harva käsi nousi.

Kirjoitan nyt jossain määrin kärjistäen, jotta asiani voisi tulla selkeästi esille: Koska meillä kristillisessä kentässä on suorastaan ylitarjontaa kristillisten kirjojen, äänitteiden, opetusten ja opettajien suhteen, kohtaamme ensimmäistä kertaa saman ongelman kuin terveystutkijatkin: Voimme olla samaan aikaan liikalihavia ja toisaalta aliravittuja. Missä vika?


Missä on pihvi?    

En missään nimessä ole hyvää kristillistä kirjallisuutta ja opetusta vastaan. Päinvastoin tarvitsemme enemmän vahvaa, jykevästi Raamattuun ankkuroitua opetusta. Kuitenkaan kirjat eivät saa syrjäyttää itse Kirjaa! Ne ovat jälkiruoka, eivät itse pääruoka. Jotkut pitävät sisällään enemmän ravinteita (lue: Jumalan Sanaa) kuin toiset, mutta ne eivät voi korvata Jumalan Sanaa.

Kristillisten kirjojen ero Jumalan Sanaan on se, että ne voivat kertoa sinulle, mikä on oikein, mutta ne eivät anna sinulle voimaa elää opetuksensa mukaan. Hieman humoristisesti kärjistäen, ne ovat kuin lukisi keittokirjoja paastolla (mikä onkin lempiharrastukseni). Vain pihvi puuttuu.

Raamattu ei kärsi tästä ongelmasta. Oikein luettuna (rukoillen luettuna) se on hengellistä ravintoa, joka vahvistaa hengellisen lihaksistomme kaikkiin mahdollisiin voimanponnistuksiin ja haasteisiin, joita kohtaamme. Voisin kärjistäen verrata kristillistä kirjallisuutta Vanhan Testamentin lain säädöksiin, jotka olivat hyviä ja oikeita, mutta kuitenkin voimattomia itsessään muuttamaan synnin turmelemaa sisintämme. Ne rikastuttivat ymmärrystä, mutta jättivät sydämen kylmäksi.  Ihminen tarvitsee Jumalan Sanaa elääkseen. Siihen uppoutuminen on kristitylle elinehto.

Edellä mainitsemani kiinalainen kristitty kertoi puheessaan myös tositarinan Watchman Neesta, Kiinan maanalaisen seurakuntaliikkeen pioneerista. Kolme iäkästä rouvaa lähestyivät Watchman Neetä koska halusivat Neen opettavan heille ilmestyskirjaa. Nee vastasi,  että se kyllä kävisi, jos rouvat menisivät ensin kotiinsa ja lukisivat Ilmestyskirjan läpi 100 kertaa. Rouvat palasivat kotiin Ilmestyskirjaa lukemaan. Tarina ei kerro kuinka pitkään heillä kesti toteuttaa Neen käsky, mutta lopulta he kaikki palasivat hänen luokseen ja heillä oli ihmeellisiä tuokioita Ilmestyskirjan parissa.


Ojasta allikkoon    

Toinen länsimaisen kristillisyyden vaara on, että käsittelemme Raamattua puutteellisesti. Tässä asiassa on kaksi ääripäätä. Voimme lähestyä Sanaa jonain teologisfilosofisena aivojumppana tai mannalappukokoelmana, josta silloin tällöin nappaamme jakeen pahan päivän varalle. Tällainen suhde Sanaan sivuuttaa teot. Toisaalta voimme myös lähestyä Sanaa kuin lakikirjaa ja sivuuttaa elämän. Haluan vielä mainita, että epäkohdista kirjoittaessani en kirjoita sitä ylhäältäpäin jo perille päässeenä, voittoisana uskonsankarina vaan yhtälailla syyllisenä, tosin parannusta etsivänä elämäntaparikollisena.

Käsittelen aluksi ensimmäistä ääripäätä. Jaakob varoittaa meitä kirjeessään: ”Olkaa Sanan tekijöitä, eikä vain sen kuulijoita, pettäen itsenne” (Jaak. 1:22). Jos kuuntelemme ja opiskelemme Jumalan Sanaa ilman että se mullistavalla tavalla vaikuttaa tekemiseemme ja elämäämme, avaamme ovet petokselle. Tästä ei pääse yli eikä ympäri, kristityn elämän tulee muuttua, aina elintapojamme, kiinnostuksenkohteitamme ja motiivejamme myöten. ”Ilman pyhitystä kukaan ei ole näkevä Herraa.”

Passiivisuus Jumalan Sanan edessä on erityinen kiusaus länsimaissa, sillä kulttuurimme juontaa juurensa kreikkalaisesta helleenisestä kulttuurista, joka piti puhetaitoa ja filosofista pohdiskelua suurimpana hyveenä. Jo Raamattu toteaa, että ”kreikkalaiset etsivät viisautta” ja ”ateenalaisilla (Kreikan pääkaupunki ja kulttuurin kehto) ja siellä oleskelevilla muukalaisilla ei kenelläkään ollut aikaa muuhun kuin uutta puhumaan ja uutta kuulemaan” (1. Kor. 1:22 ja Apt, 17:21) Kulttuuri oli painottunut teoriaan ja tietoon, ei niinkään käytäntöön ja toimintaan.

Eettinen keskustelu - maailmanparantamistako?

Kun yhteiskunnassamme tapahtuu kriisi, seuraavat pari viikkoa koko mediassa keskustellaan tapahtuneesta. Kaikki seuraavat kehitystä, lukevat analyyseja ja seuraavat keskustelua, mutta harva toimii asian eteen. Tuntuu, että on vallalla on käsitys, että eettisiä tekoja ei tarvita, koska eettinen keskustelu ryhdistää jo sinällään. Ennen uskoontuloa minun oli tapana humalapäissäni ”alkaa parantamaan maailmaa” niin kuin sitä kaveripiirissäni kutsuttiin. Tämä tarkoitti muka-syvällistä keskustelua jostain päivänpolttavasta aiheesta, jonka sitten selvittyäni autuaasti unohdin. Maailman huuto, ”asioista täytyy pystyä keskustelemaan,” on hyvä alku, mutta ei korvaa sitä, että puhuttuamme siirrymme tekoihin.  

Näin siis maailmassa. Entäpä seurakunnassa? Selvästi raamatun mukaan olisi parempi, että olisimme köyhät tiedossa ja rikkaita hyvissä teoissa kuin toisinpäin. Jumala on nähnyt valtavan vaivan ja tehnyt uskomattoman uhrauksen ”puhdistaakseen itselleen omaisuudeksi kansan, joka hyviä tekoja ahkeroitsee.” (Tiit. 2:14) Seurakunnan tulisi tehdä mahdollisimman paljon hyvää ja jopa tehdä uhrauksia ja nähdä vaivaa sen eteen. Kuulostaako lakihenkiseltä? Lue Raamattuasi, niin näet, että teemaa tunkee läpi koko Uuden Testamentin – ja huomattavasti minun piiperryksiäni voimakkaammin ilmaistuna.

Emme seurakunnassa välttämättä voi joka asiaan vaikuttaa konkreettisesti tekemällä, mutta edes se ei oikeuta sivustakatsomista. ”Vanhurskaan rukous voi paljon kun se on harras” ja ulottuu jopa sinne minne vanhurskaan auttavat kädet eivät ulotu. Paavali ei käske meitä keskustelemaan lakkaamatta, paitsi Herran kanssa. ”Rukoilkaa lakkaamatta.” (1. Tess. 5:17).

Puun ja kuoren… penkin ja puheen välissä

1500-luvun reformaatio painotti Jumalan Sanan saarnaa vastareaktiona katoliselle taikauskolle. Alun kuohunnan jälkeen rajalinjat jämähtivät kuitenkin samoihin bunkkereihinsa kuin ennenkin: Papit hoitavat hengelliset harjoitukset samalla kun maallikot katselevat. Voimallisen ja aidosti haastavan Jumalalta tulleen sanoman sijaan saarna on liian usein ohjelmanumero, jolla pidetään kokousväki tyytyväisenä ja pappi leivässä. Tämä kulttuuri mahdollistaa sen, että voimme ihmetellä hienoa saarnaa kuitenkaan itse hetkauttamatta eväämmekään asian eteen. Seurakunnassa vallitsee ”istumisen kulttuuri,” jossa pahimmassa tapauksessa saatetaan pitää ylpeänä tai lakihenkisenä sitä, että joku erehtyy yrittämään uskaliasta pituushyppyään sanoista tekoihin.

Raamattu ei ole teologis-filosofinen opus, josta vääntää peistä. Se on elämäntapaopas, jota seurata. ”Jokainen kirjoitus, joka on syntynyt Jumalan Hengen vaikutuksesta, on myös hyödyllinen opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi, kasvatukseksi vanhurskaudessa, että Jumalan ihminen olisi täydellinen, kaikkiin hyviin tekoihin valmistunut.” (2.Tim. 3:16-17). Raamattu on valmennusopas, joka harjoittaa sinua tulevaa aikaa ja tulevaa valtakuntaa varten, jossa ”vanhurskaus asuu.” Jos suuri kaipuumme ei ole tulla ”kaikessa vaelluksessamme pyhiksi,”(1. Piet. 1:15) on Raamattu meille hyödytön kirja.     

Henki ja Sana yhdessä

Raamattu ei kuitenkaan ole vain ja ainoastaan elämäntapaopas ja pyhän elämän ohjekirja. Raamattu on pohjimmiltaan kuvaus henkilöstä nimeltä Jeesus Kristus. Hänen persoonansa tekee eläväksi koko Raamatun. Pelkät Raamatun käskyt eivät vie meitä pyhyyteen – korkeintaan farisealaisuuteen. Meidän tulee tuntea kirjan kirjoittaja ja hänen sydämensä, jotta voisimme soveltaa sen oikein käytäntöön. Tämän Pyhä Henki tekee mahdolliseksi.

Tarvitsemme elävän rukousyhteyden Jumalaan Pyhän Hengen kautta, jotta Raamatusta olisi meille hyötyä. Hengen ja totuuden tulee olla tasapainossa. Vain näin kuollut kirjain voi muuttua Eläväksi Sanaksi. Raamattu ei ole vain lakikirja, jota meidän tulee noudattaa vaan hengellinen ruoka, jota voimme syödä ja todellisuus, johon astua. Pelkkä Raamatun kirjain nimittäin kuolettaa, mutta rukoilevalle pyhälle, joka antaa jatkuvasti Hengen täyttää itsensä, Raamattu on ”avoin lähde syntiä ja saastaisuutta vastaan”(Sak. 13:1)

Raamattu on hengellinen kirja. ”Nämä sanat ovat henki ja elämä.” Emme voi siis lukea sitä kuten lukisimme vaikkapa sanomalehteä. Miten sitten voisimme saada siitä kaiken ilon irti? Siitä lisää tulevissa kirjeissä!